Oras maailman ongelmien äärellä

Julkaistu: 24/05/2013 | Kirjoittanut: Jaakko Stenhäll

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas (Into 2013)

Oras Tynkkysen Pieni maailmanpelastusopas vie lukijan yhtä aikaa monille tasoille: henkilökohtaiselta kansalliselle ja kansalliselta globaalille. Ongelmien yhteydessä käydään läpi paitsi Oraksen leipälaji, ilmastonmuutos, myös monet muut keskeiset globaalit haasteet, kuten ylikulutus, köyhyys, väestönkasvu ja sorto. Lyhyessä tekstimäärässä ongelmia käsitellään yllättävänkin syvällisesti: monimutkaiset ja keskinäisesti riippuvat ongelmat ilmenevät eri tavoin ympäri maailmaa. Esimerkiksi nälkä ei ole tuntematon kokemus Tynkkysenkään tuttavapiirissä, vaikka suurempi yhteiskunnallinen ongelma muualla.

Laajan tietopohjan ohella tiedostamisen syvyys onkin kirjan vahvuuksia. Käsittelystä osansa saavat ongelmat ja ilmiöt, joille laajempi huomio tekee oikeutusta: esimerkiksi naisten syrjinnän ratkaiseminen auttaisi yllättävän moneen asiaan. Toisaalta median lempiaiheet, sodat, asetetaan mittakaavaansa totemalla, että ihmiskunta elää nyt rauhanomaisinta aikaansa. Käsittelytapa on kiihkoton, eikä esimerkiksi Osmo Soininvaaran harrastamaa provosointia ei esiinny.

Monipolvisiin ongelmiin tarjotaan kirjan toisessa osassa käyttökelpoisia ratkaisuja, aina kansanvallasta perustuloon ja avoimesta taloudesta kasvissyöntiin. Samalla kirja antaa niin tuoreelle kuin vähän kokeneemmallekin maailmanpelastajalle käyttökelpoisen pinkan argumentteja, joilla maailman parantaminen käy aiempaa helpommin. Kirjassa runsaasti viljellyt lähdeviitteet auttavat myös laajemman tiedon lähteille, mikäli lukija haluaa johonkin aihealueeseen erityisesti paneutua.

Oppaan tärkeintä antia onkin luottavainen ote eri ongelmien ratkaisemiseen: kansanvallasta perustuloon, ja perhesuunnittelusta avoimeen talouteen. Keskenään ristiinkytkeytyviin ongelmiin löydetään monitahoiset ja keskenään linkittyvät ratkaisut. Monitahoisuus asettaa lukijalle myös haasteita, sillä mihinkään selvään poliittiseen lokeroon kirja ei mahdu. Yhden kattavan maailmankuvan kyllästämää systeemianalyysiä kirjasta ei löydä. Hyvä niin, sillä Tynkkysen reaalipoliitikan läpitunkemassa maailmassa on liikaa erilaisia sävyjä, jotta edes talousongelmien perimmäisiä syitä voitaisiin laittaa valmiiseen kehikkoon: sen paremmin markkinatalouden puutteet kuin valtion sääntelykään eivät riitä yksin syntipukeiksi.

Onko paras argumentti tarpeeksi?

Samalla keskittyminen ongelmiin ja ratkaisuihin herättää kysymyksiä: riittävätkö kirjassa esitetyt, usein parhaat ja terävimmät, argumentit tuomaan voiton poliittisessa toiminnassa? Poliittisen toiminnan näkökulmasta olisikin ollut mielenkiintoista lukea enemmäkin siitä, miten ilmastopolitiikkaa jarruttava teollisuuslobby nujerretaan tai siitä, miten eri yhteiskuntaluokkien asema asema vaikuttaa poliittiseen osallistumiseen ja kansanvallan toimivuuteen. Kirja ammentaa valtavasti Tynkkysen suuresta tieto- ja kokemusmäärästä, mutta poliittisista kamppailuista olisi lukenut mielellään enemmänkin.

Ratkaisujen suuri määrä antaa aihetta pohtia myös sitä, mihin poliittisella rintamalla kannattaisi erityisesti keskittyä. Esimerkiksi tehokkaan verotuksen periaatteet käydään läpi taloustiedettä hyvin referoiden ja tehokkuutta korostaen: kerrotaan esimerkiksi fiksusti, kuinka tehoton alennettu arvonlisäverokanta olisi energiatehokkaiden jääkaappien päästövähennyksissä – maksaahan yhden päästövähennystonnin vähentäminen 70 euroa, joka saataisiin teollisuuden piirissä nipistettyä paljon tehokkaammin. Luvun kuluessa käyttöönotettava keinovalikoima kasvaa ja lopussa kehotetaankin ottamaan “kaikki hyöty irti nykyisistä veroista”, kuten autoverosta, jonka piirissä päästövähennysten hinta on ollut hyvin korkea.

Toisaalta, niin kauan maailmassa on ratkaisemattomia ongelmia ja maailman parantamiseen vielä valjastamattomia käsipareja, ei pienintäkään ratkaisua tai edistysaskelta ole syytä piilotella. Suuri muutos saavutetaan taistelu kerrallaan. Tässä kirja on omimmillaan: aloittavaa maailmanparantajaa tai jo hieman kokeneempaakin poliittista toimijaa Pieni maailmanpelastusopas koulii mainiosti orasmaisen tehokkaaseen toimintaan kaikilla rintamilla. Ehdottomasti lukemisen (ja ostamisen) arvoinen teos.

Jaakko Stenhäll

Jaakko Stenhäll on vihreiden taloustyöryhmän puheenjohtaja ja tuotantotalouden diplomi-insinööri Tampereelta. Viime vuosina Stenhäll on toiminut vihreiden ohjelmatyössä, puoluehallituksessa ja -valtuuskunnassa.

Vihreiden ovi oppositioon on pidettävä auki

Julkaistu: 21/05/2013 | Kirjoittanut: Heikki Sairanen

Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus lässähti. Tulosta voi kuvata sillisalaatiksi, jota voi hyvällä tahdolla pitää pienenä inkrementtiparannuksena nykytilaan tai pahalla tahdolla nykyisen huonon järjestelmän lukitsemisena vuosikymmeniksi. Huonostihan tässä kävi sairaille.

Sote-uudistuksen kaaduttua alkoi myös jonkinlainen keskustelu siitä, miten paljon hallituksen epäonnistumisia Vihreiden pitää sietää. Pienoinen yliote keskustelussa on niillä, jotka haluavat jatkaa hallituksessa tapahtui melkein mitä tahansa (1). Tämä sopii hyvin puolueen vuosia vahvistettuun realo-linjaan.

Ei hallitukseen tultu kuitenkaan vain olemaan vaan asioita tekemään ja jos asioita ei tehdä, pitää keksiä jotain uutta.

Hallituspuolueen vallan rajat

On täydellisen selvää, että hallituksessa mukana oleminen tuo paljon valtaa. Ministereilläkään ei kuitenkaan ole täyttä vapautta. Itseasiassa kaukana siitä. Suomen poliittisen historian viime aikojen suuria trendejä on ollut hallitusohjelmien piteneminen (2) ja niiden roolin vahvistuminen. Suomessa ollaan hyvin pian tilanteessa, jossa asiat ovat joko hallitusohjelmassa, pikkuruisia tai niistä päätetään vasta seuraavassa hallitusohjelmassa. Vaikuttaminen tapahtuu siis pääasiassa hallitusohjelmia kirjoittaessa.

Merkittävimmät ongelmat hallituksessa olemisessa liittyvät siihen, että tehty politiikka käytännössä rajoittaa puolueen poliitikkojen mahdollisuutta puhua. On tietenkin totta, että Vihreät ministerit ja kansanedustajat ovat kyenneet kritisoimaan hallitusta monissa asioissa. Kritisoinnin teholla ja määrällä on kuitenkin rajansa, koska jossain kohti puheiden ja tekojen välinen etäisyys ei ole enää ylitettävissä. Onpa ainakin aiemmissa hallituksissa joskus myös suljettu suita ihan vain pääministerin uhkailulla.

Opposition vapaus ja huolettomuus

Hallituksessa voi siis vaikuttaa, mutta oppositiolla on valtaa myös. Oppositiossa puolue ei vaikuta ministerien valintaan eikä saa lainsäädäntöä omin voimin läpi. Mutta ihan samaa voi sanoa myös hallituspuolueista. Ei yksikään puolue johda maatamme yksin, vaan avuksi tarvitaan suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä aina muita.

Suorien vaikutusteiden vähäisyyden vuoksi oppositio joutuu käymään neuvottelunsa julkisuuden läpi. Kun ei voi vaikuttaa kabinetissa, pitää huutaa medialle ja toivoa median kertovan kansalle ja kansan painostavan kabineteissa päättäviä. Tie voi olla pidempi, mutta toisaalta julkikuva kirkastuu matkalla hieman huomaamatta.

Oppositiossa parasta on, että puolue voi toimia täysin vapaasti. Kun hallituspolitiikan kompromissit eivät tahraa, voi puhua vapaasti ja esittää oman vaihtoehdon kaikelle hallituksen politiikalle. Pienen puolueen on vaikea tulla kuulluksi oppositiossa, mutta toisaalta nykyinen hallitustie osoittaa, ettei näkyvyys ole niin taattua hallituksessakaan tai ainakaan näkyvyys ei synny niistä asioista, joista sen haluaisi syntyvän.

Oppositiossa voi rakentaa liikettä parhaimmillaan hirveää vauhtia. Hallituspuoluekin voi voittaa pinnan tai kaksi gallupeissa, mutta radikaalia hyppäystä kannatuksessa ei tule.

Hallituksessa olemiselle on siis hyvä vaihtoehto. Oppositio tarjoaa varsin houkuttelevan paikan rakentaa puoluetta rauhassa ja viedä julkista keskustelua vapaammin hallituspolitiikan sitä rajoittamatta. Jos täysin odottomattomat olosuhteet eivät olisi tulleet tiellemme, olisi puolue nimenomaan koonnut itsensä oppositiossa ilman hallituspolitiikan jatkuvaa taakkaa ja painetta. Vahva puolue tekisi aikanaan myös vahvempaa hallituspolitiikkaa ja saisi aikaiseksi enemmän. Ja kenties tulevat saavutukset korvaisivat hetkelliset tappiot.

Varma ja luotettavin hallituskumppani ei välttämättä ole vahva hallituspuolue

Hallituspuolue jähmettyy hallituksessa tilaan, josta ei helpolla hievahdeta. Hallituspuolueeseen tulee ihmisiä, jotka haluavat olla osa hallituspuoluetta. Hallituspuolue joutuu perustelemaan ja hyväksymään heikkojakin asioita hallitusohjelmassa, mikä tarkoittaa, että osa poliittisista tappioista tuskin aiheuttaa hallituksesta lähtemistä. Hallituksessa on myös aina iso joukko poliittisia prosesseja menossa, joihin suuri joukko omia on laittanut paukkunsa kiinni niin paljon, että asioiden kesken jääminen voi tuntua erityisen pahalta. Vähän raadollisemmin hallituksessa olemisesta on myös selvää itsekästä hyötyä ihmisille työpaikkoina, rahana ja yhteiskunnallisena asemana. Silläkin on ikävä kyllä merkitystä.

Kaikkien voimien työntäessä hallituspuoluetta takaisin hallitukseen, vaaditaan hyvin suuri impulssi hallituksesta lähtemiseen. Oikein hirveän hallituspäätöksen sattuessakin puolue tuskin liikkuu mihinkään. Hallituksesta lähtemistä ei pitäisi kuitenkaan koskaan sulkea pois, koska se poistaisi kädestämme yhden valttikortin tiukimmissa neuvotteluissa. Jos muut hallituspuolueet tietävät, ettei puolue ikinä lähde pois hallituksesta, ei puoluetta juuri tarvitse kuunnella. Pelkääkö kukaan oikeasti RKP:n lähtevän hallituksesta?

Vihreiden pitää olla aidosti valmiina lähtemään hallituksesta

Sote-uudistus meni ja tuli. Vihreät tuskin liikkuvat mihinkään. Seuraavan pienen tappion kohdalla epäilemättä kuulemme argumenttina hallituksessa pysymisen puolella, että emme lähteneet sote-uudistuksen myötäkään. Rima hallituksesta lähtemiselle saattoi siis kohota tuuman tai kaksi.

Vihreiden heikkous on kuitenkin että pidämme todella paljon sillanrakentajaroolista ja vältämme konflikteja vähän liiankin kanssa. Vihreät on rauhan puolue ja näemme meikäläiset mielellään neuvottelemassa demarien ja kokoomuksen välisestä rauhasta. Joskus asioiden puolesta pitää kuitenkin olla valmis taistelemaan tai ainakin esittämään sellaisia uhkauksia, jotka toiset ottavat vakavasti.

Taistelu-metaforien läpi pitää nähdä ja muistaa, että hallitusyhteistyö on neuvottelemista eikä mitään monimutkaisia kansallisia konflikteja. Hallituksessa ei ammuta eikä kuolla – hallituksessa puhutaan ja tietty määrä vääntöä kuuluu asiaan. Pahimmilaan vihreät larppaavat pekkahaavistoja ja rakentavat siltoja, joita ei koskaan käytetä.

Vihreiden poliittiset päämäärät ovat vääntämisen arvoisia: ilmastokriisi, avoimuus ja köyhyyden vähentäminen ovat asioita, joita ei pitäisi loputtoman kärsivällisesti odotella. Joka tapauksessa pelkkää nössöilyä eivät tulevaisuuden ihmiset varmasti katso yhtään paremmalla kuin nykyäänestäjätkään.

Hallituksesta ei tietenkään pidä lähteä hallitsemattomasti ja ongelmat pitää pystyä konkretisoimaan tajuttoman hyvin. Voi olla, että nyt tulleet tappiot ovat vähän liian hankalia selitettäviä, mutta oppositiotien hyvyyttäkään ei pidä unohtaa ja tietenkin kaikki kortit pitää pelata ennen hallituksesta lähtemistä ja ties vaikka silloin saataisi kauan odotettuja voittojakin.

1) esimerkiksi Outi Ugasin kirjoitus Ydinvoima, ilmastolaki, perusturvan parannus ja sote-uudistus – mikä ei kuulu joukkoon?

2) Aiheesta lisää esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä Ville Pernaa: Demokratian uhrit: Näin hallitus joutui luopumaan kärkitavoitteistaan

Kuvalähde: crossroads by Carsten Tolkmit, CC BY-SA 2.0

Heikki Sairanen

Kirjoittaja on vihreä aktiivi Tampereelta, entinen ViNOn puheenjohtaja ja vaikuttaa nykyisin vihreiden politiikkaan mm. puoluevaltuuskunnassa. Kirjoittaja on toinen Avoin vihreä talous -kirjan kirjoittajista.

Politiikan avoimuudesta

Julkaistu: 29/04/2013 | Kirjoittanut: Ville-Veikko Mastomäki

Closed we look forward to serving you in the future

Kuva: Bart Everson 2006

Lautakuntien, kaupunginhallitusten, valiokuntien ja jopa hallitusneuvotteluiden avoimuudesta on käyty vihreiden piirissä aktiivista keskustelua viimeisen puolentoista vuoden ajan (Vihreiden demokratiaohjelma)]. Nyt keskustelua käydään laajemmaltikin, kun Impivaaran ulkopuolella käynyt ministeri Stubb meni vaatimaan avoimia valiokuntakokouksia (EU:ssa valiokuntien kokoukset videoidaan ja ne löytyvät verkosta).

Keskustelun asemasodan linjat ovat asettuneet kokeneempien nihkeästi asennoituvien tai jyrkän kielteisten sekä positiivisesti ja ideologisesti asennoituvien välille. Esimerkkejä vastustavista puheenvuoroista on vaikea löytää, sillä vaikka vastustajia on paljon kaikissa porukoissa, on avoimuuden vastustaminen julkisesti hiukan ikävää puuhaa.

Mikä avoimuus?

Avoimuudella tarkoitetaan, että suljetut demokraattisen toiminnan elimet tulisi avata. Avaamisella tarkoitetaan useimmiten suoraa verkkolähetystä, jonka avulla kuka tahansa pystyisi seuraamaan päätöksentekoa ja sen taustakeskustelua. Radikaali avoimuus haluaa avata kaiken päätöksenteon puolueiden ryhmäkokouksista hallitusneuvotteluihin.

Avoimuuden takana oleva periaate on hyvin selvä: ihmisillä on oikeus tietää kaikki, mitä heitä koskevassa päätöksenteossa tapahtuu. Avoimuuden tulee olla yksityisyyden suojaan ja muutamaan muuhun rajoitteeseen saakka maksimaalista. Kansalaisilla on viimesijaisina vallanpitäjinä yksinkertaisesti oikeus tietää ja seurata, jotta he voivat myös käyttää valtaansa mahdollisimman hyvin.

Puolesta ja vastaan

Lähes aina avoimuudesta keskusteltaessa törmää väitteeseen, että avoimuus karkottaisi todellisen keskustelun, neuvottelut ja päätöksenteon jollekin muulle suljetulle areenalle, jonne ei kaikilla edustuksellisen järjestelmän toimijoilla olisi välttämättä pääsyä. Eli tärkeät keskustelut siirtyisivät suljetusta kabinetista, jonne lähes kaikilla poliittisilla puolueilla on pääsy, saunaosastoille, jonne pääsisivätkin enää hyvävelisiskoverkoston porukat. Vihreissä argumentti tietysti tarkoittaa sitä, että juuri me jäisimme pois näistä saunasessioista.

Todellisuudessa kuitenkin suurin osa keskusteluista käydään jo nyt virallisten kokousten ulkopuolella. Tämän lisäksi suljettu kokous ei millään tavalla estä saunaosastolla sopimista nykyiselläänkään.

Seuraavassa on esitetty useimmiten paikallaan junnaavassa keskustelussa esitetyt avoimuuden vastaiset argumentit sekä vasta-argumentit näille:

Avoimuuden vastustajat: Aiemmin suljettujen kokousten keskustelu muuttuisi eduskunnan isosta salista tai valtuustoista tutuiksi julistaviksi juhlapuheiksi, joiden tarkoituksena ei ole järkevä keskustelu vaan viestiminen äänestäjille.

Avoimuuden kannattajat: Avoimessa kokouksessa keskustelu paranee, sillä argumentteihin on vastattava. Suljetussa kokouksessa voi hyväänkin argumenttiin vastata mitä tahansa tai jättää tylysti vastaamatta kansalaisten koskaan kuulematta tästä mitään (kuntalain mukaan suljettujen kokousten keskusteluja ei saa siteerata eteenpäin). Näin ollen ratkaisut voidaan tehdä heikoilla perusteilla. Valtuustojen puhujakorokkeelta tuttuja, lähes sisällöttömiä ja julistavia juhlapuheita on myös hyvin omituista alkaa pitää neuvottelupöydän äärellä, joten näiden julistusten sijaan kansalaiset pääsisivät seuraamaan “oikeampaa” poliittista keskustelua.

Vastustajat: Samalla saatettaisiin menettää ne kaikki (vihreille) positiiviset puheenvuorot ja mielipiteet, joita suljettujen ovien takana eri mieltä olevien puolueiden edustajat voivat esittää, kun omat äänestäjät eivät saa siitä tietää.

Kannattajat: Samalla “menetettäisiin” ne päivän valoa kestämättömät puheenvuorot ja päätösten perusteet, joita nykyään voi suljetun oven takana käyttää ilman huolta.

Vastustajat: Avoimuuden vuoksi ei myöskään päästä konsensus- tai kompromissiratkaisuihin, koska kukaan ei äänestäjien katsoessa uskalla perääntyä senttiäkään omasta alkuperäisestä kannastaan.

Kannattajat: Kompromissit ovat tärkeitä politiikassa, joten itseasiassa olisi erityisen tärkeää, että kompromissien syntyminen olisi avointa. Avoin kompromissin neuvottelu on ainakin aluksi kivuliaampaa, mutta täysin mahdollista. Samalla avoimuus ehkäisisi “epäpyhien kompromissien”, kuten lehmänkauppojen tekemistä. On mahdollista perustella asiakysymyksessä puoleenväliin joustaminen itse asiaan liittyvin perustein, mutta omasta kannasta periksiantaminen sillä perustein, että saa esimerkiksi jonkin apulaiskaupunginjohtajapaikan, ei olisi enää mahdollista. Kompromissien muodostuminen on äänestäjän “kuluttajasuojan” kannalta hyvin tärkeää, sillä juuri näissä tilanteissa voidaan katsoa miten suurella painoarvolla puolueen mainostamat tavoitteet päätyvät kompromisseihin. Avoimessa kompromissin luomisessa paljastuvat sekä sellaiset puolueet, jotka myyvät periaatteensa halvalla sekä sellaiset, jotka pysyvät tiukasti kannassaan, mutta eivät saa mitään aikaiseksi, koska jäävät jyrkkyydessään kompromissin ulkopuolelle.

Vastustajat: Avoimuus estäisi nk. typerät kysymykset, jotka kuitenkin voivat olla hyvin relevantteja, kun eihän yksikään poliitikko uskalla äänestäjien katsellessä kysellä typeriä.

Kannattajat: Avoimeen kokoukseen ei voi tulla yhtä heikosti valmistautuneena kuin nykyisin osa poliitikoista tulee. Kokouskirjekuorta ei enää voisi avata ensimmäistä kertaa kokouksen alkaessa. Typeriä kysymyksiä voi myös esittää vaikkapa sähköpostitse tai puhelimitse ennen kokousta, jos ei kehtaa kysymystään kokouksessa esittää. Kokouksiin alettaisiin siis valmistautua nykyistä paremmin ja päätöksiä tehtäisiin paremmin tiedoin kuin nykyään tai sitten näytettäisiin asioista pihalla olevilta poliitikoilta, jotka ehkä sietääkin vaihtaa ensi vaaleissa.

Katse tulevaan

Emme vielä osaa sanoa minkälaiseksi kokoukset, neuvottelut ja kompromission muodostaminen muuttuisivat, jos ne olisivat avoimia. Tällaisessa tilanteessa olisi mielestäni kohtuullista ensisijaisesti noudattaa periaatetta ja toiseksi uskaltaa kokeilla miten käy.

Jos haluaa seurata myös varovaisuusperiaatetta, voidaan päätöksenteon avaaminen aloittaa pienemmin askelin. Aluksi voidaan avata kokouksiin liittyvät asiantuntijakuulemiset, jotka eivät altistu lainkaan vasta-argumenteille. Sen jälkeen voidaan testailla varsinaisia avoimia kokouksia ja arvioida miten hyvin ne onnistuvat. Tämän jälkeen voidaan seurata periaatetta ja avata kokoukset kansalaisten katseltaviksi, jotta nämä varsinaiset vallanpitäjät voisivat vihdoin saada tietoa mitä ja millä perusteilla asioistaan päätetään.

Tämä kytkeytyy myös nykyiseen median ahdinkoon. Kun kuka tahansa pystyy katselemaan ja raportoimaan politiikasta, kevenee maksetun median taakka yksinkertaisen raportoinnin osalta. Politiikan uutisoiminen on jo joukkoistumassa ja avoimuus laajentaisi tätä toimintaa, joka mahdollistaa laajemman ja laadukkaamman uutisoinnin politiikasta.

Pidemmän ajan tavoitteena tulee olla poliittisen kulttuurin muutos avoimuudelle positiiviseksi.

Kokouksiin ei enää voisi saapua siten, että asia on päätetty jossain muualla jollain muulla porukalla jo valmiiksi tai vähintään tämä tulisi tuoda esiin. Tällaisesta toiminnasta saisi moraalisen ja julkisen tuomion, kuten nykyään valehtelemisesta kiinni jäämisestä. Todellinen päätöksentekokeskustelu siis käytäisiin avoimessa kokouksessa. Keskustelu muuttuisi aiempaa paremmaksi ja juhlapuheiden pito neuvotteltaessa tai kompromissia muodostettaessa muuttuu vähintäänkin naurettavaksi käytökseksi, jota ei arvosteta (poliitikkojen taikka kansan parissa). Hyvää valmistautumista, mutta myös rehellistä kaikkitietävyyden viitan raottamista arvostettaisiin.

Tällainen visio uudenlaisesta avoimesta poliittisesta kulttuurista on nähdäkseni sekä ideologisesti perusteltu, että tavoiteltava. Tästä syystä kaikkien vihreiden tulisi ajaa vahvasti radikaalia avoimuutta kaikille päätöksenteon tasoille ja areenoille.

Ville-Veikko Mastomäki

Kirjoittaja on vihreä aktiivi Turusta, puoluvaltuuskunnan jäsen, eduskunta-avustaja sekä varavaltuutettu.

Koijärven pesänjakajat