Vierailevana kirjoittajana P. A. Turunen
Kuva: Steve Snodgrass (CC-BY-2.0)
Pienisieluinen aika vaatii mielipuolisia termejä, sellaisia kuin onnellisuuspolitiikka ja onnellisuustalous. Nämä sanahirviöt ovat jo jonkin aikaa tehneet tuloaan myös Vihreiden poliittiseen puheeseen. Nyt onnellisuuden edistäminen ja lisääminen on kirjattu arvona myös Vihreiden periaateohjelmaan. Se on puolueen tärkeimmän linjapaperin masentavin ja onnettomin osa.
Onnellisuuskeskustelun lähtökohtana on sinänsä terveellinen havainto, että raha lisää onnellisuutta vain tiettyyn rajaan asti. Yleisellä tasolla tästä seuraa, että onnellisuus jossakin yhteiskunnassa tai sen väestössä ei juurikaan lisäänny siitä, että tulemme aina vain rikkaammaksi. Suomessa kansalaisten onnellisuus ja kansantuotteen kasvu eivät enää 1980-luvun jälkeen ole kasvaneet samaa tahtia.
Kun tiedämme, että pelkkä talouslukujen tuijottaminen on typerää ja harhaanjohtavaa, miksi tarjota lääkkeenä sairauteen sitä, että ryhdymme samanaikaisesti mittaamaan hyvinvointiamme ystävien määrällä tai parisuhteen vaihtotaseella ja laatimaan erilaisia onnellisuuden kasvuennusteita? Jos onnellisuuspolitiikan tavoitteena on kasvattaa ihmisten onnellisuutta, herää kysymys, voiko onnellisuus kasvaa yhtä rajattomasti kuin talouskin. Talouden ja onnen pakkoavioliitoista ei synny kuin muovisia ”kotitalouksia” Angry Birds -leikkipuistoineen. Tämän sateenkaaren päästä löytyy vain lisää semanttisen ympäristön saastumista ja henkistä happikatoa: sipsejä, ranskanperunoita ja reilusti aitoa buranaa.
Tavoitteena ja päämäräänä ”onni” on liian epämääräinen politiikan tekemisen keskeiseksi sisällöksi. Kuka onnellisuuden määrittelee? Ei kai Pekka Himanen? Huolestuttavaa Vihreiden onnellisuuspuheessa on myös reaganilainen taka-ajatus, jonka mukaan kohentamalla kansalaisten mielialaa parannetaan samalla myös kansakunnan ja ympäristön tilaa. Kun 50 % onnen kokemisesta määräytyy perintötekijöiden mukaan, helpoiten tähän tavoitteeseen päästään, kun lisääntyminen sallitaan vain onnellisille veronmaksajille. Samalla poistuu myös kansantaudiksi luokiteltu masennus, jonka mittaaminen onnellisuusvajeena tuottaisi kansantaloustieteilijöille monenlaista päänsärkyä.
Käsitteinä onnellisuuspolitiikan ja onnellisuustalouden kaltaiset termit eivät hattaraisessa höttöydessään sovi Suomeen eivätkä suomen kieleen. Ne voi lähettää loistoristeilijällä Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa onnen tavoittelu on kirjattu perusoikeutena itsenäisyysjulistukseen: Have a Coke and Smile!
Onnellisuus ei voi lisääntyä rajattomasti eikä vihreä hymy levetä loputtomiin. Vetoan Lappeenrannan puoluekokoukseen, että onnellisuuspuhe poistetaan kokonaisuudessaan Vihreiden periaateohjelmasta. Se sopii romanttisiin komedioihin ja elämäntapaoppaisiin, ei poliittisen puolueen tärkeimpään ohjelmaan kuvaamaan Vihreiden ajattelua, tavoitteita ja politiikan tekemisen lähtökohtia.
Vihreän politiikan tärkeimpiä tehtäviä ei ole kansalaisten onnellisuuden lisääminen, vaan maailman pelastaminen Björn Wahlroosilta ja ekokatastrofilta, joka ei jää odottamaan että potentiaalisten äänestäjiemme suupielet ovat venyneet Guggenheimin mittoihin.
Siis naama peruslukemille ja rauhaa, puoluetoverit!
