Jokunen kulmakarva taisi nousta ja leuka loksahtaa, kun vähän aikaa sitten saimme Uuden Suomen uutisista lukea YK:n vaativan kaikkien vapaaehtoisten seksiaktien hyväksymistä. US kirjoitti: ”Seksikaupan laillistamisen lisäksi komissio vaatii kaikkien vapaaehtoisten seksiaktien vapauttamista lainsääntelyn piiristä.”
Tarkempi perehtyminen tietysti pilasi tälläkin kertaa kiinnostavan uutisen, kun kävi ilmi, että mielipide olikin YK:n sijaan YK:n kehitysohjelman tukeman itsenäisen AIDS-komission, eikä US:n otsikon mielipidettäkään tuntunut uutisoidusta raportista löytyvän.
Ei kuitenkaan anneta huonon uutisoinnin johtaa hienon, joskin epäselvän, ajatuksen hylkäämiseen. US:n muotoilu – kaikkien vapaaehtoisten seksiaktien vapauttamista lainsääntelyn piiristä – menee selvästi pidemmälle kuin mitä Vihreät tai edes nuoriso-osasto ja muut edistysmieliset ovat uskaltaneet ehdottaa.
Ja miksi emme ole ehdottaneet? Kaikki kriminalisoinnit eivät ehkä ole olleet meille niin tuttuja tai merkittävän tuntuisia asioita. Ehkä ajattelemme, että hoidamme sukupuolineutraalin avioliittolain ensin alta pois emmekä lietso vastustajien kaltevan pinnan argumentointia. Ehkä emme kannata mainittua periaatetta. Ehkä ajattelemme, että kaikki vapaaehtoiset seksiaktit eivät itse asiassa ole hyväksyttäviä tai epäilemme, että ne eivät oikeasti, pohjimmiltaan ole vapaaehtoisia, riippumatta siitä, mitä asianomaiset itse ovat asiasta mieltä.
Wikimedia Commons: Hokusai – Tako to ama.
Mitä kaikkea voisimme harkita vaativamme, nykyisin peruskauraan kuuluvan homoseksuaalisuuden hyväksymisen lisäksi, jos kannattaisimme uutisoitua periaatetta? Ehkä ainakin seuraavia asioita:
- Seksikaupan sallimista ja sen siirtämistä muita elinkeinoja vastaavan sääntelyn ja yhteiskunnallisten palveluiden ja instituutioiden piiriin. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi eneneviä vapauksia seksikaupan fyysisten tilojen järjestämiseen ja pakotetun yksinyrittäjyyden lopettamista.
- Seksin ja seksiviihteen suojaikärajojen madaltamista tai jopa poistamista. Tässä tapauksessa hankaluudeksi tulee tietenkin (harkitun, informoidun?) vapaaehtoisuuden todentaminen. Kuitenkin kotimainen seksitutkimus on jo osoittanut, että selvästi suojaikärajoja nuoremmat nuoret ja lapset ryhtyvät seksuaalisin tekoihin ja kokevat aloitteen näihin tekoihin olleen parin yhteinen ja tekojen olleen mieluisia ja haluttuja. Huomattavan nuoret myös pyrkivät tarkoituksella kuluttamaan aikuisviihdettä, ja oman ilmoituksensa mukaan ovat mieltyneet näkemäänsä.
- Vapaaehtoisen insestin kiellon poisto. Hankaluutena voi kenties pitää vapaaehtoisuuden todentamista ja riskiä mahdollisten jälkeläisten heikosta terveydestä – asia, jonka vuoksi emme kuitenkaan muiden riskiryhmien seksuaalisuutta ole kriminalisoineet. Hyväksikäyttöön pohjautuvan insestin voisi kriminalisoida muun hyväksikäytön tapaan, niin haluttaessa muuta hyväksikäyttöä ankarammin, mikäli pidämme valta-aseman väärinkäyttöä raskauttavana tekijänä.
Kaikkien näiden tavoitteiden vastustamiseksi voidaan luonnollisesti esittää muita, järkeviäkin periaatteita. Kenties esimerkiksi lasten ja nuorten osalta on taipuvaisuutta jonkinlaiseen seksuaalisen kehityksen turvaamisen varovaisuusperiaatteeseen. Lisäksi on olemassa tiettyjä seksuaalisia tekoja, joita tuskin olemme valmiita tai halukkaita käsittelemään vapaaehtoisuuden perspektiivistä alkuunkaan niiden tabuluonteen vuoksi – esimerkkinä vaikka lajien väliset seksiaktit, joita kaikkia tuskin rehellisyyden nimissä voi pitää jollain tapaa pakotettuina.
Koska näissä asioissa on kyse osin marginaalin seksuaalisuuksista tai heikosti valvotuista, todellisuudessa vain heikosti ihmisiä rajoittavista laeista, nousee kysymys lakimuutosten tarpeellisuudesta. Aihetta liipaten esimerkiksi lukumääräneutraalin avioliittolain tarpeellisuutta on epäilty siksi, että asia koskee harvoja ihmisiä (joskaan itse en ole varma, että tämän lain potentiaalisia kohteita olisi merkittävästi vähemmän kuin sukupuolineutraalin potentiaalisia avioliittolain kohteita).
Seksuaalipolitiikassa – ja miksei politiikassa yleisemminkin – voikin kysyä itseltään, pitäisikö lakeja muokata pääasiassa (määrällisesti tarpeeksi runsaiden) ihmisryhmien tarpeita ajatellen vai (pieniäkään ryhmiä syrjimätöntä) periaatteellisesti korrektia yhteiskuntaa tavoitellen.
Rajallisten resurssien maailmassa priorisoinnista ei tietenkään koskaan päästä eroon, eikä enemmistön huolien priorisoiminen aina varmaankaan tuota vähiten hyvinvointia. Vähemmistöjen asioiden ajaminen kuuluu tiiviisti vihreään identiteettiin, mutta onko tämä tosiasiassa johdonmukainen periaatteemme? Onko meillä vihreinä rajoja sille, kuinka pienien vähemmistöjen reilun kohtelun ajamiseen haluamme poliittisia voimavarojamme käyttää, ja millä kriteereillä ne ryhmät valitsemme?
[EDIT:] Lopuksi huomautettakoon vielä selvennyksenä, että kirjoitus ei ota mainittuihin esimerkkeihin kantaa sinänsä, vaan nostaa ne esiin harkittavina mahdollisuuksina, mikäli alussa mainittua periaatetta noudatettaisiin. Niiden mainitseminen tekstissa ei tarkoita niiden kannattamista tai ajamista.
